perjantai 18. heinäkuuta 2014

131. Kadonneen kirjan korvaus

Ajatusten kirjearkistosta 1998
Kadotin kesällä 1998 Hietaniemen hautausmaalla
(su 28.6. noin klo 18-20) harmaanvihreän repun, jossa oli
videokameran vara-akku, akkulaturi, kasettinauha, sekä
kirja: "Elämänpolitiikka" / J.P.Roos & Tommi Hoikkala.


Kysyin Oulussa kirjastonhoitajaksi valmistuneelta:
"Miten kadonnut kirjaston kirja korvataan?"
"Se on varmaankin kirjastokohtaista... täytyy kysyä sieltä...
voi olla, että haluavat harkita, ostetaanko samaa korvaava
kappale, tai jotakin muuta tilalle... lautakunta voi päättää...
joka tapauksessahan hankintaosasto hankkii kirjan ja nehän
ostaa keskitetysti ja saavat kirjan halvemmallakin kuin jos
itse ostaisit tilalle, ja sehän siinä kestää paljon kauemmin,
kun kirjat kuitenkin jossakin keskitetysti muovitetaan ja
kortistoidaan ja toisaalta siitä ehkä jonkinverran laskutetaan
lisää... niin, ja...."


Vai niin. Kirjastonhoitajaltakin kuulenko vielä pitkää juttua:
"Ai mitä? Mikä kirja? Katsotaanpa päätteeltä, eikö sitä ole
palautettu? Jos katsoisit ensin vielä kerran kotoasi, onko se
siellä, usein ihmiset löytävät... Varastettuko? Kuinka ikävää...
mutta jos kannattaisi vielä odottaa ja katsoa vähän aikaa..."
*
Mutta OIKEASTI: "Miten kadonnut kirjaston kirja korvataan?"
"Jos ostat itse uuden tilalle, se olisi meille helpointa.
Antikvariaateista voit saada halvemmalla."
"Tuleeko mitään muita kuluja?"
"Ei tule".
Täydellinen lakoninen vastaus!
Ei yhtään turhia sanoja tai byrokraattisia mutkia!


Oulussa opiskelleella oli Marxin kootut hyllyssään,
vasemmistoliittolainen, konservatiivi, teoreetikko.


Keksin symbolisesti järjestelmien eron:
tavan jolla sosialismi tukkeutuu byrokratiaan,
ja vastakohtana tavan miten asiat hoidetaan
käytännöllisesti, kuten yrittäjyyspohjaisessa
yhteiskunnassa. Eli asioita ei kierrätetäkään
monimutkaisesti, niin että kaikki ihmiset
ovat riippuvaisia kaikista muista,
vaan ongelma ratkaistaan paikallisesti heti!


Olisiko ihmisten "vieraantuminen" lopetettava
siten, että kaikki mahdolliset hommat jaetaan
pieniksi yrittäjyyden palasiksi. Jokainen saa
jonkin oman tonttinsa eli tilkkunsa hoidettavakseen.
Jokainen löytää itselleen oman tehtävän ja kokee
olevansa luova luoja.
Kuten maareformit aikoinaan:
ihmiset saivat oman palstansa,
sen sijaan, että roikkuivat
holhoussuhteissa työnantajiinsa nähden.
Yksinkertaistuksia, liiallisuuteen asti.
Asioiden kiteyttämistä. Kärjistyksin.


***
Eikö elämä ole yksinkertaista? Strindberg tiivisti jossakin
novellissaan parissa sivussa yksilön elämän ja kaikkeuden:
"Aurinko nousee. Tyttö ja poika rakastuu." jne.
Yksinkertaiset perusasiat.


Mutta ihminen on Utelias, tietämään ja kokeilemaan.
Siksi kulttuurikerrostumat nousevat toistensa päälle.


Eikö "sianhoito-oppaat" ym. käytännöllinen kirjallisuus
ole parasta romaanitaidetta? Täyttä asiaa?


Kaunokirjallisuudessa eikö ole liikaa tekemällä tehtyä
sanahelinää? Muutamien kirjoittajien kekseliäisyys
ei vastaa kaikkien ihmisten todellisuudessa toteuttamien
asioiden monipuolisuutta.
(Miten amerikkalaiset TV-filmit käyttävätkään lähteenään:
"perustuu tositapahtumiin" - ei sitä olisi keksinyt kuin joku
yksittäinen kirjoitustaidoton varttihullu elämässään.)
Kieli, sanojen tulkitseminen...
Väärin voi tulkita LUOVASTI!
Lukee jotakin outoa, joka kiehtoo.
Tarkemmin katsoen lause olikin tavallinen,
mutta jospa se olisikin ollut se outo, jollaisena sen luki?
"Kahvila oli myös kärpäsen ruokapaikka"
- Ahaa, mainiosti ilmaistu, että epäsiisti!
"Kahvila oli myös käypänen ruokapaikka"
- Ai niinkö olikin?
Eikö matematiikka ole kauneinta runoutta?
Täsmällistä, eikä mitään liikaa? Joidenkin mielestä.
Ajatusten kirjearkistosta 1998

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti