maanantai 27. toukokuuta 2013

114. Olavi Paavolainen seikkailuromaanissa!

Boris Hurtta (Tarmo Talvio) on kirjoittanut mainion seikkailukirjan 'Tähtikuunarin aarteet' (202 sivua, Turbator 2012) jatkoksi A.E. Ingmanin nuortenkirjalle 'Kahden taalarin raha' (1917), joka on viimeksi julkaistu Wsoy:n Nuorten Toivekirjastossa vuonna 1957.

Samassa siniselkäisessä nuortensarjassa julkaistiin Ingmanin kaksi muutakin poikakirjaa: 'Rimpisaaren usvapatsas' sekä 'Latvasaaren kuninkaan hovilinna', jotka luin lapsena. Jälkimmäinen on 5555:n tai nykyisin jo yli 6000 kirjan lukupäiväkirjassani sattumalta numero 0001, talvelta 1972.

Pastori ja vankilasaarnaaja Alfred Emil Ingmanin (1860-1917) nuorempi ja kuuluisampi veli Lauri Ingman (1863-1934) toimi urallaan mm. ministerinä, Suomen pääministerinä, teologian professorina, Uuden Suomen päätoimittajana, Kokoomuksen puheenjohtajana sekä Suomen arkkipiispana.

Viis nyt Ingmaneista, en suoralta kädeltä muista A.E Ingmania niin ihmeelliseksi kertojaksi. Boris Hurtta taitaa panna paremmaksi.

Hurtta on keksinyt ottaa kirjansa uudeksi päähenkilöksi Ingmanin sepittämien suomalaispoikien Pekan eli Tomin, Toivon eli Tobyn, Esko-sedän, tämän Kapteeni-veljen ym. lisäksi todellisen 1930-luvun keikarin ja kulttuurihahmon, Tulenkantajien kärkinimiin kuuluneen maisteri-kirjailija Olavi Paavolaisen (1903-64).

Uudet tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin Tom ja Toby lähtevät aikuisina uudelle matkalle Etelä-Amerikkaan. Ensin he kuitenkin tapaavat ja houkuttelevat mukaansa itsensä Loistavan Apollon, runoilija Olavi Paavolaisen.

Borin Hurtta onnistuu mielestäni mainiosti uskottavan ajankuvan luomisessa oikein valituilla 1930-luvun muotisanoilla ja -ilmauksilla. Olavi Paavolainen näyttää ja kuulostaa sellaiselta, jollaiseksi hänet olen kuvitellut ja päätellyt, kirjoistaan ja muotokuvistaan.

"Ei sinä iltana, mutta myöhemmin tapasimme Olavi Paavolaisen. Hän oli yksin, joi kannukaupalla kahvia ja tupakoi kiihkeästi. Hänen luonaan hyppäsi yhtenään liehakoita, jotka hän karkotti parilla ylen ystävällisellä lauseella keskittyäkseen jälleen papereihinsa. (s. 27)

"Raukeat silmäluomet kohosivat. Nikotiinihuuruja suitsuttava hopeinen imuke ei värähtänytkään. Suupielet olivat valmiiksi ärtyneessä virneessä, joka oli niin hienovarainen, että sen aisti vain jos itse koki häiritsevänsä nuoren sivistyneistön keulakuvaa." (s.28)

"Olavi Paavolainen luonnehti A.E. Ingmania Suomen oloissa harvinaisen lahjakkaaksi nuortenromaanien tekijäksi, jonka kirjat kiehtoivat kaikkia naiiveja ja romanttisia sieluja, sellaisia kuin Mika Waltari. Ingmanilta oli kuitenkin puuttunut rohkeutta saattaa huimimmat ideansa loppuun saakka." (s.29)

"Kuvaan astui lyhyenläntä nuorimies saattaen ujoa neitoa, joka hypisteli vaaleansinisellä silkkinauhalla solmittua paperinippua. Tässä oli Matti Salonen, jolla kuului olevan kirjallisia lahjoja, tai sitten ei. Häntä Paavolainen oli odottanut, mutta enää hänellä ei riittänyt mielenkiintoa debytantti-runoilijattarelle. Salonen yritti tärkeillä, johon Paavolainen tokaisi: "Älä ole pateettinen!" - - "Lakkaa olemasta kuin mikäkin lukiolaispoika, ole kulttuuripersoona, ole Kurjensaari!" (s.30)

"Salonen talutti suojattinsa pois kuin markkinoilla pettynyt talonpoika hiehonsa. Paavolainen katui ja ryntäsi heidän peräänsä lepyttelemään, - - lupasi kaiken huomionsa tytön runoille, lupasi puoltavan sanansa Söderströmillekin, jos aihetta olisi.

"Tom maksoi laskut ja tilasi pirssin. - - Autossa nero intoutui filosofiseksi. Oraakkelin lailla hän puhui selittämättömin, mutta tärkeän tuntuisin lausein. - - Niiden merkitys pyrki kääntymään päälaelleen kun niitä mielessäni pyörittelin."

"Boheemit olivat debatoineet ja Waltari oli kiusannut kovasti maisteri Ilmari Jäämaata, jonka keksijän ja kokeilijan oppaan minäkin olin lukenut. Hullutusta ja Wettenhovi-Aspan touhua!" (s.31)

Paavolainen vaikutti Tomin rinnalla kaiken kokeneelta, vanhemmalta, ellei jo vähän elähtäneeltäkin. Saatuaan kahvia Apollo antoi myöten. Hän lupasi "ehkä varmasti" lähteä kanssamme, nyt kun Tulenkantajat-lehtikin oli tehtävänsä tehnyt ja jäljellä oli jalon, joskin naiivin illuusionin väistämätön liuku tyhjänpäiväisyyteen - -. Minua pelotti että joutuisin maksamaan hänenkin matkansa ja kalliit huvitukset, joita hänen mukanaolonsa poiki." (s.32)

"Gramofonikuume shimmyineen ja neekerijatseineen oli parannettava työn ja liikunnan hevoskuurilla. - - Tuhlaus ja törsäys oli lopetettava! (s.34)

"Apollomme oli haltioitunut. Hän maiskutteli eksotiikkaa tihkuvilla ilmaisuilla kuten hacienda, anakonda, xeniitti ja koliibri. Merimatkan elämykset olivat jo kiteytyneet pitemmiksi säkeiksi, "uudet laivat eivät vielä tunne valtameren mustaa pohjattomuutta". Kun jäi kiinni runoratsun selästä, hän naurahti itseivallisesti. (s.75)

"Jos Tom oli salaa epäillyt Olavi Paavolaisen kuntoa ja kelpoisuutta ankaraan marssiin, yllättyi hän iloisesti. Boheemi-maisteri turprutteli ainaista paperossiaan ja eteni joustavin, joutuisin askelin." (s.104)

"Mister Kong-Hui tunsi vertaisensa Olavi Paavolaisessa, joka kohosi sekä fyysillisesti että henkisesti päätään pitemmäksi muita. (s.109) - - Paavolainen kertoi nimensä ja sanoi olevansa suomalainen maisteri ja tutkimusmatkailija." (s.110)

"Samassa työntyi Olavi Paavolainen luolaan ja valloitti näyttämön tuttuun tapaansa: "Tässä olen ja ehjin nahoin! Kävi totisesti työstä vakuuttaa, että esteetikko ei ole paras kohde kidutukselle," (s.124)

"Olavi Paavolainen kertoi, että kiihottunut mister Kong-Hui oli epäilemättä nauttinut kokaiinia. Hän oli julmistellut mandariinin puvussaan, heilutellut käyräteräistä sapelia ja luvannut viihdyttää vieraitaan mitä kekseliäimmin suostuttelun taiteen keinoin. Myyrä haalasi kidutuskammioksi valittuun luolaan kahleita, ruoskia, hiiliastioita ja pihtejä. Nykyaikaa edustivat sähkökojeet, injektioruiskut ja kaasukypärät. (s.125)

"Yhteisestä sopimuksesta vaikenimme koko seikkailusta. - - Olavi Paavolainen oli yhtä apea ja taisi hävetä meitäkin enemmän sitä, ettei ollut kunnostautunut eikä kyennyt pelastamaan ketään, ei edes itseään. Hänen paha olonsa purkautui sapekkaaseen pamfletti-kirjaan, missä hän ruoski kirjallisia aikalaisiaan. Hyvästijättönä Tulenkantaja-ajalle häneltä ilmestyi runoteos Keulakuvat, josta olen löytänyt useita tuttuja säkeitä. " (s.201)

***

Mietinpä keitä muita persoonallisuuksia voisi sijoittaa vastaavasti hahmoiksi seikkailuromaanin sekaan? Henkilöllä pitäisi olla tunnettu kirjallinen, radiollinen tai elokuvallinen ääni ja hahmo, josta ammentaa? Mannerheim? Paasikivi? Waltari?

Palataanpa Paavolaiseen. Miksi Hurtan erinomaisen hyvää tarinaa ei markkinoi suuri kustantaja isoin lehtimainoksin ja tyylikkäin kansin, lukuisammille lukijoille, jotka teos ansaitsisi? Oma valintako vai harmillinen kohtalo?

Olavi Paavolaisen teoksista olen viime vuosisadalla (20.) lukenut seuraavat:
Lähtö ja loitsu
Synkkä yksinpuhelu
Nykyaikaa etsimässä
Kolmannen valtakunnan vieraana
Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissamme
Lisäksi Matti Kurjensaaren (ent. Salonen) "Loistava Olavi Paavolainen"

113. Venäläinen nainen, mies, yhteiskunta

Kahdensadan kirjan tekijä, Herra Huun, Mestari Leinon ja monen muun, Hannu Mäkelä (s.1943) asettelee sanansa aika mukavaan järjestykseen teoksessaan "Venäjää aikuisille", Tammi 2012. 257 sivua. Mäkelä on lukenut ja sisäistänyt Leinot, Kivet ja Paroset. Ja Tuurin Antti on miehen kaveri, tulee mainittua monesti.

Hannu Mäkelä, noin 70 vuotta (mutta isänsä eli 102-vuotiaaksi), on jostakin syystä menettänyt runsaat 20 vuotta nuoremman suomalaisen edellisen vaimonsa (kauniin, sivistyneen ja lahjakkaan, ei Mäkelän kirjoittamin sanoin, vaan telkkarin kirjallisuusohjelmien katsojan ja naisen kulttuurihistoriallisten kirjojen lukijan arveluna).

Tilalle on löytynyt uusi venäläinen nuori vaimo, vielä koululaisen äiti Pietarin esikaupungista. Nahkaselkäinen sanakirja, sanoo Mäkelä. Matkoja tehdään venäläisessä lähiössä, Sotshiin, Novgorodiin ja Pietarista edestakaisin Suomeen, junalla, autolla tai lentäen. Tshehov, Gogol ja Pushkin arvotetaan yli Dostojevskin ja Tolstoin?

"Juna vie, juna tuo. Joku puhuu, joku nuokkuu, joku kuorsaa, joku juo."
"Jokainen kirkko on muistutus kysymyksestä, johon ei ole vastausta."
"Nyt moni Stalin-uskovainen on ortodoksiksi muuntuneena - -"

"Kukaan ei voi ymmärtää Venäjää. Emme mekään ymmärrä Venäjää", sanovat venäläiset. (s.186) - Jälleen tämänkin kerran ...

Suomessa kaiken saa kysytyksi puhelimella tai sähköpostilla, mutta Pietarissa on löydettävä paikka ja käytävä siellä henkilökohtaisesti. Kun lopulta kädessä on todistus, jossa on leimakin, käy ilmi että leima on oikea mutta todistus väärä. Venäjän byrokraatit huvittelevat sillä, että antavat tyhmän kansan seistä jonoissa, juosta, maksaa turhasta ja alkaa taas alusta. Se näemmä tuo ylemmyyden ja tyydytyksen tunnetta virkajärjestelmän alaportailla. Muuta hyötyä heillä ei asemastaan olekaan. Hehän eivät pääse käsiksi rahoihin ja rikastumaan. Lahjuksia ei näille kiusantekijöille jaeta ja niinpä he itse jakavat pahaa tuultaan ja jatkavat innolla kiusaamista. (s.201)

Tenniskentän porttiin on kiinnitetty lappu: "Remontti. Pelaaminen kielletty. Sakko 1000 ruplaa. Videovalvonta!" Ei kielto mitään tarkoita, ei videokameraa ole eikä remonttia tule. Lapulla kentän valvoja pääsee tehtävästään, mutta saa pitää palkkansa. Miehen työ on täällä sellaista. (s.114)

Venäjällä johtajia kuvataan sanalla Banditi, mikä ei suomennosta kaipaa. Putin on monen venäläisen intellektin mielikuvissa mafioso in spe. Valtiollinen poliisi ja rikollismafia ja valtion johto koetaan yhdeksi ja samaksi vyyhdiksi. Karta poliisia, älä mene oikeuteen ajamaan asiaasi. Tuomioistuimessa voittaa se, joka lahjoo paremmin. Häviäjäkään ei tosin saa lahjusrahojaan takaisin; oikeudessako niitä voisi pyytää? (s.153)

"Pidin Gorbatshovia lähinnä siperialaisena kyläkoulun opettajana. läikkäpäänä, joka selitteli loputtomasti, puhui, puhui ja puhui yhtä ja samaa. Mies toi mieleen Tshehovin novellin koteloituneen ihmisen: "Volga virtaa Kaspianmereen, hevonen syö heiniä ja kauroja". Itsestäänselvyyksiä lateli. (s.183)

"Se oli hienoa aikaa hetken, tuulahdus vapaudesta, mutta sitten Gorbatshovin kieltolaki tuli ja enteilikin vain lopun alkua. Tarkoituksena oli parantaa työn tehokkuutta. Näin kilometrin pituisen viinajonon. Ihmiset odottivat että viinakauppa avattaisiin klo 14 uuden lain mukaan. Vielä siihen oli aikaa. Aika kului viinajonossa. (s.183)

"Tämä nykyjohto on ovelaa, kommunisminsa kokenut. Sekin on rakentanut ympärilleen puolueen. jonka kautta jäsen voi saada etuisuuksia itselleen. Nuorisoon on keskitytty, kansallistunnetta nostatettu kuin kansallissosialismissa, uhoa riittää. Niinpä johtajien ei tarvitse pelätä vallasta putoamista - elleivät he uhkaa toisiaan." (s.185)

Venäläinen nainen näytti silloin sekä arvoitukselliselta että luoksepääsemättömältä; hänen toimiaan tuntui ohjaavan epäloogisuus. Silmissä kutsu: tutustu minuun, ja toisaalta mielessä myös torjunta, jonka kommunismin opetukset olivat iskostaneet mieleen; ulkolaisen kanssa ei seurustella. Kolmantena oli sitten kokettimainen kiusanhaluinen leikittely sinänsä: pidän, en pidä, pidän, en pidä, ehkä pidän... Eli jos haluat minua, yritä kaikkesi. Katson sitten mihin se riittää. (s.194)

"Tajusin, että hymy kavaltaisi minut ulkolaiseksi. Venäläinen mies ei hymyile kun menee oopperaan tai teatteriin. Venäläinen mies on suulas, mutta kulttuuritilaisuuksissa jörri ja umpimielinen. Hän on oikea morda: turpa, kuono, naama. Hän ei esityksistä piittaa, mutta vaimon tähden on uhrauduttava. Tämmöinen morda karistaisi heti vapauteen päästyään sivistyksen rippeetkin harteiltaan hilseen lailla, joisi urheilupubissa kaljaa kavereitten kanssa ja puhuisi levottomia minihametyttösiä vilkuillen." (s. 63)

"Jäädään tänne, mennään kotiin. Tämä oopperamatka oli erehdys", sanoin. Näin, että vaimoni kalpeni. "Tarkoitatko, että tämä oopperamatka on minun vikani", vaimoni kysyi pehmeimmällä äänellään. Tiesin siitä, että nyt oli tosi kyseessä ja kauhistuin. "Ei, tarkoitan, vika on minun. En arvannut, että olisin näin väsynyt. Mutta kun saan kupin kahvia, jaksan taas. Toki menemme Kuolleita sieluja katsomaan tai siis kuuntelemaan!" (s.63)

***

Venäläinen nainen, mies ja yhteiskunta, Mäkelän kirjassa on elävä ja napakka kuvaus kaikista. Minun ei tarvitse itse matkustaa, minun ei tarvitsisi itse tutustua, näin kaiken kirjainten kautta.

Venäläisestä löytyy tarpeen mukaan tsaari(tar), ruhtinas ja maaorja samasta persoonasta? Vuoroin syvän tunteellinen, vuoroin ankara ja raaka, Iivana Julma? Kuin uhkapelissä loisto voi vaihtua hetkessä kurjuuteen ja joskus päinvastoin, mutta venäläinen sopeutuu tilanteeseen? Sellainen olisi minun synteesini, eri kirjoista. Olen kiertänyt muutamia päiviä Pietarissa.

112. Reilun pelin dekkari

Rex Stoutin klassinen (Whodunit?) -dekkari "Caesar on kuollut" (Who Buried Caesar, 1939) sijoittuu karjatilalle, jossa kuolee seudun komein rotusonni, sekä toki pari ihmistäkin.

Ravintolaketjun mahtaileva omistaja ostaa mainostemppunaan huippukalliin Caesarin kutsuakseen liiketuttaviaan syömään otuksen lähipäivinä suurpäivällisillä.

Sonnin sarvista laitumelta kuolleena löytyvä mies oli lyönyt erikoisen vedon, ettei Caesaria tultaisikaan syömään aiottuna päivänä! Aikoiko hän varastaa Caesarin? Pian kuolee miehen kaverikin.

Kirjan loppupuolella yksityisetsivä Nero Wolfe sanoo apulaiselleen Archie Goodwinille tietävänsä kuka on syyllinen, mutta että todistamisessa olisi vielä tekemistä (väärentämistä!), koska todisteet on osattu taitavasti hävittää.

Myös tarkkaavaisen lukijan pitäisi viimeistään tällöin tietää ja ymmärtää - tämä on reilun pelin dekkari, joka haastaa päättelykyvyn! Tekisi jopa mieli laittaa parhaitten lukemieni dekkareiden listalle, ellei siellä olisi jo ennestään toinen Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot it Yourself, 1959).

***

Klassiselta dekkarilta toivoo hyvää, ovelaa, hämäävää juonta. Tuntematon rikollinen on punonut kekseliään huijauksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti (kosto on paljon huonompi peruste!).

Rex Stoutin "Plot it Yourself"issä kustantaja saa yllättäen kiristyskirjeen! Tuntematon kirjailija väittää lähettäneensä juuri julkaistun menestyskirjan juonen käsikirjoituksen aiemmin tälle kustantajalle. Tuore menestysteos onkin plagiaatti! Menestyskirjan juoni on varastettu HÄNEN julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!! Ja todellakin, kustantamosta löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, tai ainakin yksinkertaisempi, kalpeahkompi referaatti siitä. Kustantaja suostuu maksamaan suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen skandaalin.

Stout kirjoitti Wolfe-kirjoja noin 46, mutta olen ehtinyt lukea niistä vuosien varrella vasta kuusi! Stoutin tuotantoa kiitetään yllättävän tasaisena kestäneestä laadukkuudesta.

Suosituslistalleni hyviä whodunit-dekkareita kuuluu kärkipaikalla: Anthony Berkeley (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolate Box). - Erittäin tunnustettu klassikko, viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die', mutta myös muissa listauksissa "50 maailman parasta dekkaria".)

Nykyään tuntuu harmillisesti unohtuvan Freeman Wills Crofts, joka aikoinaan luettiin suurten dekkaristien parhaaseen nelikkoon tai viisikkoon. Hänen tarkastaja Frenchinsä tekee aina tarkkaa, sinnikästä, yksityiskohtaista analyysiä johtolangoista. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.

***

Olen kirjallisesti perehtynyt paljon Tukholmaan. Sitä kuvaavat mainiosti Stieg Trenterin dekkarit (ruotsiksi, ei taida olla suomeksi), mutta myös pariskunnan Maj Sjöwall (1935-) ja Per Wahlöö (1926-75) 10 Beck-dekkaria, joista viimeinen 'Terroristit' (1975) on enää lukematta. Osan luin ruotsiksi. 'The Laughing Policeman' on mulla englanniksikin. "Ainoa (1971) Edgar-palkinnon voittanut käännöskirja." Sen liepeessä valmistellaan lukijaa ruotsalaiskirjailijoihin: "They were both committed marxists".

Telkkarin Beck-versioita en ole koskaan katsonut. 'Nauravasta poliisista' tehtiin Hollywoodissa elokuva, jonka näin elokuva-arkistossa muinoin. Beck on suomeksi piki. Kerran ruotsalaiskirjassa oli painovirheenä nimi muodossa Bäck, suomeksi puro.

The Economist -lehti (2.2.2013) ironisoi kehuessaan Sjöwall-Wahlöön kirjoja, että sosialistinen Ruotsi oli heille kapitalistinen fasistivaltio, joka olisi pitänyt muuttaa Neuvostoliiton kaltaiseksi...
Beck-kirjat ovat erinomaisen hyviä ja niissä on mukavasti huumoriakin, huolimatta hyvin harvoista, yksittäisistä kärjistyksistä. Olen miettinyt kumpi ne heitot sinne pisti? Oliko toinen radikaalimpi? Millainen oli työnjako?

Ulla Trenter kirjoitti vuoropuheluja Stieg Trenterin juonipunelmiin ja hän kirjoitti paljon dekkareita Stiegin kuoltua, mutta en ole lukenut. Niitä näkee Tukholman kirpputoreilla, ei Suomen kirjastoissa.

Leski Maj Sjöwallilta on suomennettu (1990-91) yksi "Hollannin suosituimman dekkaristin" Tomas Rossin kanssa yhdessä tehty dekkari (mainoskikka?) , jonka luin, mutta ei "Nainen joka muistutti Greta Garboa" ollut Beck-tasoa, vaikka yhteiskunnallisiakin sävyjä oli ympätty mukaan.

***

Entä kuka keksikään sanonnan, että on lottovoitto syntyä Suomeen? Sitä on arvailtu.
The Economist kirjoitti Pohjoismaita käsittelevässä liitteessään (Feb 2, 2013): "To be born an Englishman is to win first prize in the lottery of life" sanoi Cecil Rhodes. "Nykyään samaa sanontaa voitaisiin käyttää Pohjoismaista, Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi!"

Mark Twain puolestaan sanoi Cecil Rhodesista jotakuinkin näin: "Kun hänet viimein kohotetaan ansaitsemalleen tasolle, haluaisin mielelläni muistoksi palasen köydestä." Twainin mielestä britti-imperialisti Rhodes oli siis hirttämätön lurjus. Uskotaan Twainia.

***

Yleisesti ottaen en osaa tehdä kahta-kolmea asiaa kerrallaan, jos molemmat vaativat ajatuksia. Siis tiskaamisen, syömisen, pyykkikoneen täytön tms. asioita voi hyvin yhdistää kuuntelemiseen. Mutta en voi oikein seurata telkkaria taustalla samalla kun lukisin tms.

Kuitenkin samalla kun kuuntelin radiosta RSO:n konsertin Ravennasta sunnuntaina 19.5.2013 klo 19:05 - 21:30 pystyin osan ajasta lukemaan rakenteeltaan yksinkertaista seikkailukirjaa.
Ari Paulow: Khilafa. Kustantaja Johnny Kniga/Wsoy 2011, 359 sivua. Romaani on kuvitelma muslimimaaksi muuttuneesta Suomesta ja Euroopasta, josta muutama ihminen yrittää paeta Amerikkaan. Seikkailua ryydittävät mainiot kuvaukset uskonnolla perustelluista järjettömyyksistä, jotka ovat tuttuja uutisista arabimaista.