tiistai 27. heinäkuuta 2010

58. Optimistit ja painajaiset

Luin Raija-Sinikka Rantalan vaikuttavan intensiivisen kirjan "Optimisti. Äänetön monologi", joka kertoo syrjäytyjän osasta sosiaaliturvan viidakossa.

"Optimisti" (2005) kertoi näyttelijämiehen kuolemasta, joka lähti kehittymään siitä, että miehen "työsuhteen päättymispäivä oli jäänyt epäselväksi tai merkitsemättä".

Näyttelijä, jonka esikuva oli Antti Ollinpoika Aro (1952-2005), sai epämääräiset potkut isosta teatterista Helsingissä ja ajautui kurimukseen. Tuli lisäksi sairauksia, alkoholin käyttöä, velkoja, elatusrästejä, onnettomuuksia, toilauksiakin, ja loputonta juoksua ja juoksutusta luukulta toiselle ja satoja soittoja viranomaisille.

Sattumalta todellisen Antti Aron isoveli oli 1960-luvun radikaali Pekka Ollinpoika Aro, joka kuoli ensimmäisenä suomalaisena SARS-tautiin, jonka sai Kiinassa työmatkalla (sanomalehdissä oli paljon juttua aiheesta vuonna 2003).

Nuorisoradikaalina ja EEC:n vastustajanakin politikoinut Pekka Aro oli kuollessaan jo menestynyt, vauras, globaali virkamies, joka siis sairastui v. 2003 lentokoneessa vierustoveristaan ja kuoli vain 3 päivää myöhemmin (6.4.2003) kiinalaisessa sairaalassa.

Pekka-veli ehti viime hetkillään lähettää Kiinasta hymiöviestin, että "jos tauti ei tapa, niin täkäläinen hoito tappaa varmasti!"

Kun Antti joutui sittemmin asumaan peräkamariin äitinsä asuntoon, Pekka-veljen leski ehdotti, että Antti maksaisi hänelle vuokraa, koska asunto oli puoliksi Pekan perintöomaisuutta, äidillä oli vain käyttöoikeus. Vaatimus oli juridisesti mahdoton, mutta tuollaistakin sukulaisuutta on?

Onnettomuuksienko perhe? Oliko heidän isänsä viisikymppisenä kuollut Olli Aro, joka kirjoitti kirjan: "Elän hengityskoneessa". Luin lapsena erään Olli Aron poikakirjan "Salainen radioasema". Entä kuuluiko perheeseen 1960-70-luvun kansanedustaja Pirkko Aro (liberaali, joka loikkasi demariksi), en tiedä, arvailen.

***

Raija-Sinikka Rantalan "Optimisti - äänetön monologi" alkaa mielestäni erinomaisen hyvin:

"Olen melko tunnettu henkilö Suomessa, koska olen näyttelijä, olen esiintynyt tv-produktioissa ja minut muistetaan eräistä mainoksista. - - Olen joutunut vaikeuksiin... (niitä sitten riittää! sairaudet, alkoholismi, onnettomuudet, hautaan asti) mutta olen optimisti! Uskon parempaan, uskon tulevaisuuteeni!"

Vapaasti fiktiona kerrottu tarina oli siis omistettu Antti Arolle (k. 2005).

Mielestäni kuollutta ihmistä arvostetaan paremmin Puhumalla hänestä mitä tahansa, kaikkea surkuhupaisaakin, kuin Vaikenemalla ja siten Unohtamalla hänet!

Kuoleman jälkeen ihmisestä on jäljellä joko unohdus tai muistot. Oikein pahat ihmiset ansaitkoon vain unohduksen, muut muistelun.

Sosiaaliturvakirjoissa avautuu kafkamainen maailma: Virkailijan valta. Byrokraatti arvioi asiakasta ja kenties siirtelee luukulta toiselle? - sellaisesta pallottelusta yleisönosastoissa kirjoitetaan?

Ainakin Asperger-tyyppinen ihminen pelkää byrokratian mielivaltaisia suullisia kohtaamisia, joissa ei tiedä, mitä pitäisi sanoa?

Oikea vastaus useimpiin maailman kysymyksiin olisi: EN TIEDÄ!

Asiakas miettii, miten vastata oikein? Tai virkailija sanookin: "karenssia 5 kuukautta ja 5 päivää!" Mitä sellainen mahtaa tarkoittaa? Anooko asiakas silloin päivä päivältä puoli vuotta sosiaaliturvaa, saadakseen sitä loppujen lopuksi, ellei ole ehtinyt kuolla.

Vai kehotetaanko työkkärin papereiden kanssa sossuun ja sossun paprujen kanssa työkkäriin, jollei lääkäriinkin välillä? Kuin Neuvostoliiton kaupoissa, joissa tiskille jonotettiin tutkimaan tavaraa ja myyjä kirjoitti lapun, jonka kanssa jonotettiin kassalle toisaalle maksamaan, ja kuitin kanssa jonotettiin takaisin ekalle tiskille hakemaan tavaraa, ja sitten uudelleen sama kierros toisen tavaran kanssa.

Hyvinvointiyhteiskunta voi olla monimutkainen painajainen! Pitäisikö rukoilla: "Palauta takaisin Israelin v. 1960 sieppaama ja v. 1962 teloittama Adolf Eichmann, SS-natsi, joka organisoi ihmiset suorinta tietä kaasukammioon ja tarjosi lapsille suklaapalan mukaan, että matka olisi mukavampi". - Tällaista puheenpartta sanotaan sarkasmiksi!

Mietin joskus, miten iso osa hukkumiskuolemista ym. häkäkaasuonnettomuuksista mahtaa olla itse aiheutettuja ja vain lavastettuja omaisten tunteiden tai kuolevan oman ylpeyden suojelemiseksi? Hukutaanko juhannuksena tarkoituksella, lähdetään jonkinlaisella tyylillä?

Nobelisti Albert Camus'in "Sivullinen" kipuaa monen mielikirjojen kärkisijoille. Se kertoo henkilöstä, jolle kaikki on "Yhdentekevää!" Alkaen pienistä asioista mutta kasvaen koomisesti surrealistisen suuriin...

***

Omat kokemukseni byrokratian painajaisista ovat vähäiset.

En käynyt työkkärissä tai sossussa. Kelasta hain kerran sairauspäivärahaa, jonka sain lomakkeen täyttämällä. Opintotukea en hakenut koskaan.

Kerran olen tavannut Kelan virkailijan, kun hain E111-todistusta v. 2003, paperia, jolla saa "ilmaisen matkavakuutuksen" EU-maihin, eli sairausvakuutusturvan EU-matkalla. Pyysin sellaista paperia (vuodeksi kerralla?) mutta virkailija alkoi tentata 15 minuutin ajan:

"Työntekijä vai itsenäinen ammatinharjoittaja?" "Matkan aihe?" "Työmatka vai lomamatka" "Lähtöpäivä? Paluupäivä?"

En vielä tiennyt tarkkaa aikaa, valmistelin vasta lähtöä, mietin jonkin ennenaikaisen ja yliaikaisen päivämäärän.

"Matkakohde?"

No, Dublin...

"Tämä paperi on sitten voimassa Irlannissa!"

"Mitäh, mutta mä menen sinne Britannian kautta ja ja Ruotsi, Tanska, Saksa, Hollanti, ehkä Belgia, ehkä Ranska..." (Ajoin Eurolinesin vuorobusseilla).

"Sitten laitankin, että voimassa Länsi-Euroopassa"...

(Mikset heti laittanut!)

Jospa joku kerran viikossa Tallinnassa tai Tukholmassa risteilevä eläkeläinenkin jonottaisi joka viikko täyttämään E111:tä päiväksi kerrallaan!?

Jos olisin etukäteen tiennyt älyttömän byrokraattisuuden, en olisi edes hakenut! Mitäänhän mulle ei matkalla Irlantiin sattunut, enkä ole milloinkaan saanut maksamistani matkavakuutuksista penniäkään takaisin.

E111-lomake muutettiin kuitenkin myöhemmin kortiksi, jonka saa pelkällä kirjallisella tilauksella (nimi, henkilötunnus, osoite vain), ja se on voimassa koko EU:ssa pari vuotta kerrallaan, mutta uusi kortti postitetaan automaattisesti ilman uutta hakemusta edellisen vanhennuttua! Siis noinkin järkevästi voidaan rationalisoida!

***

Toinen optimisti:

Eleanor H. Porterin "Iloinen tyttö" (1913) oli yllättävän viehättävä ja liikuttava lastenkirja. Eloisa, eikä ollenkaan kuiva tai kalkkeutunut.

Eleanor Hodgman Porterin (1868-1920) klassisen nuortenkirjan sankaritar on vermontilainen neiti Pollyanna Whittier, jolla oli vaalea tukka, punapilkkuinen puku ja olkihattu, ja joka leikkii urhoollisesti ilonkeksimisleikkiä, tapahtuipa vaikka mitä.

"She is possessed of boundless optimism, and anynone sharing her rosy view of life has come to be called a Pollyanna", kuvailee sankaritarta Grolier'in Encyclopedia International, First edition, 1964. USA & Canada.

Pollyanna on reipas tyttö myöhemmän Peppi Pitkätossun tyyliin, kiipeilee puissa ja valittaa tädeistä, jotka puhuvat koko ajan "velvollisuuksista" ja "hyödyllisyydestä" ja "Päiväjärjestyksestä"

"Milloin ihminen ehtii sitten ELÄÄ? eli olla vapaasti ja leikkiä ja iloita?"

REFERAATTI ja aforismeja: Pollyannan (11-v.) ilonkeksimisleikki.

"Olen iloinen siitä, etten tarvitse kainalosauvoja.

"He olisivat tarvinneet välttämättä kirkkoon punaisen maton, mutta ostivat sen sijasta minulle matka-arkun.

"Toivoisin että matka olisi pitkä, koska ajeleminen on hauskaa, mutta en välitä, vaikka se olisi lyhytkin, sillä silloin ollaan taas pikemmin perillä

"Olisi vaikeampaa olla iloinen, jos pitäisi mustaa pukua.

"Isä on mennyt taivaaseen ja tapaa siellä äidin ja muut.
Minulla ei ollut ketään muuta kuin apuyhdistyksen rouvat.

"On siitäkin jotain iloa, sillä vatsa ei voi tulla kipeäksi jäätelöstä, jos ei syö sitä.

"Miten hirveän iloinen mahdatkaan olla siitä, että olet rikas.

"Siitähän voin olla iloinen - ettei nimeni ole Hepsibah!

"Kun minulla ei olekaan peiliä, ei ole vaaraa nähdä pisamiani.

"Ikkuna on kauniimpi kuin taulu.

"TÄTI hokee: Päiväjärjestys! Velvollisuus! Elämisen oppimista!
Ei jäänyt ollenkaan aikaa Elämiseen!!

"Toivotte aina kananpoikaa kun korissa on hyytelöä ja lihakeittoa kun tuon kanaa...

"Koska kukat kuihtuvat, saatte aina uusia kukkia!

"Jos on köyhä, täytyy etsiä halvinta.

"Hän ei käytä rahojaan, hän kerää vain uusia.

"Luuranko kaapissaan? Hui!"

"Kahdeksassasadassa raamatun kohdassa kehotetaan riemuitsemaan."

***

Pollyanna sanoi erakoituneelle sedälle:

"Tänään ei ole oikein kaunista. Mutta onneksi ei sentään joka päivä ole näin sateista.

"Hyvää huomenta! Eikö ole hauskaa, ettei nyt ole samanlainen ilma kuin eilen?

(Ärrh... on tärkeämpääkin ajateltavaa, en huomaa paistaako päivä vai ei.)

"Sitä arvelinkin, ettette huomannut, siksi juuri sanoinkin! Ette tullut ajatelleeksi.

"Luulen, että olette paljon kiltimpi kuin miltä näytätte!

(No, Olen Huomannut, että tänään paistaa...)

"Ei teidän tarvitse sanoa, tiesin jo, näin silmistänne, että olitte huomannut!"

***

Jos joku opiskelee luovaa kirjoittamista Jyväskylässä ja Orivedellä, mikä olisi se opetus, jonka tiivistäisi oppimastaan? Muutama mantra? Opettamalla toisia oppii parhaiten itse!

"Elä ensin elämä, josta on kerrottavaa". "Kirjoita aluksi yksi tosi asia, sitten toinen". Matti Mäkelä: "Mietin minkä tunnustaminen minua eniten hävettäisi ja sitten kirjoitan sen". Mieleeni tulevia...

Arvostan kirjoja, jotka selittävät maailman, AHAA, tajuan; selkeyttävät, opettavat jotain uutta, pelkistävät totuuden, saavat tajuamaan elämän tarkoituksen tms. En pidä kliseisestä, sujuvasti vakioreittiä soljuvasta viihteestä.

Mitä taiteelle tapahtuu kun siitä tehdään tiedettä? Hm... ellei tiede rajoitu luonnontieteisiin, siitä tulee paljolti uskontojen rituaaleja... Niinkuin taloustiede...

Nobelisti Stiglitz ja minä olemme sitä mieltä, että kansantaloustieteessä ykkösasian pitäisi olla Työllisyys. Eikä inflaatio, valuuttakurssi tai budjetin tasapaino. Oikeammassa oli John Maynard Keynes eikä monetaristit.

Olen oppinut elämässäni mm. miten pääsee eroon merikivusta suurimmaksi osaksi (on piittaamatta siitä, käy oksentamassa välillä niin kuin se olisi aivan yhtä luonnollinen asia kuin pissaaminen monta kertaa päivässä. Toimii! Ihminen rauhoittuu, merisairaus ei jännitäkään eikä tunnu enää muuri miltään!)

Entä miten laihtuu? - Alkaa kävellä! Keksii paikan, missä täytyy käydä, kävelee 12 km joka päivä. Energiaa kuluu, eikä sitä korvaa tankkauksella, koska liikunnasta tulee hyvä, tyydyttynyt olo, jossa ei tunne välipalojen tai herkkujen kaipausta. - Kuten merikivussa, ei taistele vihollista vastaan, vaan tekee jotakin muuta. Ei ollenkaan laihduta, vaan kävelee, kävelee, kävelee!

(Arkistosta v. 2006)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti