54. Haa, mikä vei Paavikon?

Mauno Saari: "Haavikko-niminen mies", 543 sivua, Otava 2009, on elämäkerta, joka on jännittävämpi kuin hyvä dekkari!

Aloin ensin lukea takaperin, lyhyt luku kerrallaan. Sillä jännittävintä oli päähenkilön kuolemaa edeltänyt aika ja kuolema. Arvoitusdekkari, mikä vei Haavikon? Syksyllä 2008.

Mauno Saari (s.1947) on taitava kirjoittaja, Haavikkoakin imitoidessaan, mitä ei väitä osaavansa tai tekevänsä, Paavo Haavikon (1931-2008) vuosikymmeniä tuntenut kustannustoimittaja, työtoveri, päätoimittaja, oppipoika, uskottu ystävä, luotettu elämäkerturi.

Vuosikausien kuluessa Haavikko avautui kirjoittajalle lukemattomissa keskusteluissa, yölläkin hätiin kutsuttuna. Miten lähelle Saari onkaan päässyt yksinäistä, erakoitunutta ja eristettyä Haavikkoa, verrattuna vaikkapa etäiseen, kirjallisiin lähteisiin perustuneeseen Panu Rajalan Waltari-elämäkertaan. Haavikon nukahdettua Saari kirjoitti muistiinpanonsa keskusteluista.

Paavo Haavikko oli vaikeaselkoinen oraakkeli. "Ei, siis kyllä!" Olisiko osuvampaa nimeä Haavikon teokselle? Hän asettui kaikkien alojen asiantuntijaksi kuten Taavi Ankka.

Haavikko oli dramaattinen henkilö raivokohtauksineen, väkivaltainen tavaroiden rikkoja. "Hyvä kun ei tappanut ketään." Tarvitaan Mauno Saari selittämään tapahtumia ja ajatuksia. Kärsikö Paavo Haavikko lievästä autismista, Aspergerin syndroomasta?

"Aspergereista" tulee mieleeni ihmiset, joiden yksipuolisia kiinnostuksenkohteita ja puheenaiheita täytyy muiden yrittää rajoittaa. Miten usein kohteena on Aku Ankka? "Aku Ankasta saa puhua enintään 15 minuuttia päivässä!" Muistan Paavo Haavikon pillastuneen puuttumaan sellaiseenkin skandaaliin, että Mikki Hiiren ja Hessu Hopon valkoiset kasvot oli alettu värittää vaalean ruskeiksi Aku Ankka -lehden sivuilla! Haavikko hävisi, väritys jatkui.

Saaren teoksen kiinnostava valokuvasarja osoittaa päähenkilön järkyttävää vanhenemista, lihomista ja harmaantumista, viimeisiin kuukausiin saakka. Tuolit hajosivat alta ja Haavikko kaatuili. Miten ikonisiksi mieleeni olivatkaan jääneet lehdistä vuosia tai vuosikymmeniä vanhat kuvat Haavikosta, tai vaikkapa Jukka Puotilan imitaatiot: "Minä menen pois!" Lapsuuden puhevika ja koulukiusaaminen vaikuttivat Haavikon persoonaan?

Haavikko-kirjaan sisältyy monta rankkaa ennenaikaista kuolemaa. Ensimmäinen puoliso Marja-Liisa Vartio (1924-1966) lähti kuumeisena uimaan. Rääväsuinen esikoistytär Johanna (1955-1995) lähti alkoholistiparantolasta lomalle linja-autolla, mutta luiskahti auton alle. Hänen kuolinpäivänsä oli sama kuin äitinsä, kesäkuun 17. Työpaikalta Otavasta isketty salarakas Marja Kemppinen (1942-1994) kuoli syöpään. Työtoverista ja runoilijakollegasta Jukka Kemppisestä (s.1944) tuli vihamies. Kustantaja Kari Reenpää ampui itsensä 1968.

Kirjaan sisältyvät Otavan vaikeimmat vuodet konkurssin partaalla. Haavikko oli keskeinen Reenpäiden sukuyhtiön pelastaja, mutta jätettiin osattoman poikapuolen asemaan. Sukuyhtiön hyväksi ei kannata rehkiä ellei älyä naida sukuun!

Haavikko loi ilmeisesti omaisuutensa taitavilla kiinteistökaupoilla, osittain Raimo-veljensä kanssa. Ihmetyttikin, miten Art Housen kaltainen kustantamo saattaisi olla kovin tuottoisa, olkoonkin kylkeen ostettuina Business Books sekä sarjakuvakustantamo Jalava.

Avioehdon tehnyt aviomies sijoitti omat tulonsa omaisuudekseen ja antoi toisen vaimonsa enimmäkseen maksaa elämisen juoksevat kulut? Kun leski pyysi perinnöksi 100'000 euroa kuolinpesän 3,5 miljoonan euron omaisuudesta, hän ei saanut senttiäkään. Poikapuoli ei vastannut.

Paavo Haavikkoa hoidettiin ajoittain eri sairaaloissa jo vuodesta 2005 alkaen, kunnes hän kuoli lokakuussa 2008. Sydän oli surkeassa kunnossa, diabetes huonossa hoidossa.

Omaishoitaja, 3,5 miljoonan euron ainoa perijä, pyrki elämäkerran tietojen mukaan suojelemaan tai eristämään potilasta ulkopuolisista tuttavista. Kaksi puoltahan asialla toki on: a) sensaatioita saalistetaan, ulkopuoliset voivat yrittää monin tavoin hyötyä heikentyneestä kuuluisasta potilaasta, mutta b) sairaalassa on tylsää lojua yksin, ilman tekemistä, ilman keskustelemista, erityisesti älykkään, nerokkaan ihmisen, jolla olisi paljon sanottavaa.

Perushoitajien jutut "Paavo syöpäs nyt reippaasti..." eivät riitä virikkeeksi, vaan älykkäiden ystävien jokapäiväinen seura piristäisi! Paavo toivoi, että Lassi Nummi ja Mauno Saari kävisivät, mutta lähiomainen kielsi hoitajia päästämästä vieraita potilasta häiritsemään, eikä potilas jaksanut enää pitää puoliaan.

Tarina on vallankaappauksista surullisen tuttu: Jeltsin valitsi Putinin vallanperijäkseen, Putin eristi Jeltsinin kultaiseen häkkiin kotiarestiin. Paavo Haavikolta oli viety avaimet firmaan ja kotiin. Ovikelloa ei korjattu.

Tarinaan sisältyy myös "sukuvihaa villissä lännessä", koston kierre? Onko nykyaikana ihmisiä jotka vihaavat toisiaan? Vuosikymmeniä sitten huomasin yleisönosastojen keskusteluissa tunnettuja taistelupareja, jotka järjestelmällisesti nälvivät toinen toistaan. Olen unohtanut nimiä, voisin joskus etsiä ne päiväkirjoistani.

"Viha sammumaton" otsikoi Hesarin kulttuuriosaston palsta 'Huutoja ja kuiskauksia' espoolaisen lukion äidinkielen lehtorin, turkulaisen filosofian maisteri, valtiotieteen lisensiaatti, rock-antropologi Timo Saarniemen (1942-2005) mielipiteen sosiologi Arto Norosta.

Raastuvanoikeus tuomitsi Haavikon kustannusyhtiön korvauksiin tekijänoikeuksien rikkomuksesta. Hovioikeus tuomitsi lisäksi kovia sakkoja Jukka Kemppisen ollessa hovioikeudenneuvoksena. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen, siis huonon.

Kostoksi "Kemppisen kostolle" Haavikko puolestaan avoimesti kertoi (vastoin ystävien neuvoja) omaelämäkerrassaan 'Prospero' aviorikoksestaan Kemppisen vaimon kanssa. Olen lukenut sekä 'Prosperon' että Kemppisen muistelmakirjan 'Elämän varjo'.

Perillisen asianajajana, yrittämässä estää Mauno Saarta julkaisemasta erinomaista, täyteläistä elämäkertaa, jonka Paavo Haavikko kaiketi itse toivoi Mauno Saaren hänestä kirjoittavan, on yllättävästi toiminut Paavo Haavikon vanha vihamies Jukka Kemppinen.

Entäpä Paavo Haavikon vihanpurkaukset? Tuomas Anhava oli vuosikymmeniä hänen ystävänsä. Kerran Anhava joutui puhelimessa pyytämään: "puhutaan asiasta sitten kun olet selvin päin": Haavikko suuttui ja lopetti ystävyyden.

Samaan tapaan kerrotaan Kari Suomalaisen suivaantuneen Hesarin päätoimittajaan, jonka työhuoneessa hän oli vuosikymmeniä jutellut, viihtynyt ja kehitellyt piirrosideoita, kun Tikkanen erehtyi pyytämään, että Kari jättäisi neekeri-mielipiteensä heidän keskustelujensa ulkopuolelle? Suomalainen suuttui ja lopetti kaiken keskustelun Heikki Tikkasen kanssa, loppuiäkseen.

Paavo Haavikon mielestä Pentti Linkola on hänen itsensä kaltainen optimisti ja rehellinen näkijä, joilla on kysyntää, mutta joita ei uskota (s. 308).

Saaren kirja kertoo, miten kirjailija Bo Carpelan hankki Suomeen Nobelin jälkeen arvokkaimpana pidetyn kirjallisuuspalkinnon, amerikkalaisen Neustadtin, vuonna 1984. Epäitsekäs Carpelan ei hankkinut palkintoa itselleen vaan Paavo Haavikolle.

Haavikko arvosteli rajuin sanankääntein presidentiksi Elisabeth Rehnin sijasta valittua ei-akateemista kansakoulunopettajaa, jonka ensimmäisiä tehtäviä vuonna 1994 oli nimittää Haavikko akateemikoksi. Presidentti tosin kyseli asiantuntijoilta, olisiko muuta kirjailijaa Haavikon tilalle, muttei ollut. Haavikkoa itseään puuhattiin älymystön presidenttiehdokkaaksi.

Haavikkoa on sanottu Suomen yliarvostetuimmaksi kirjailijaksi. Voitettuaan kirjallisuuspalkinnon hän jätti kiittämättä, koska eihän hän saanut lahjaa vaan voitti omilla ansioillaan kilpailun! Onhan palkinnoista kieltäytyjiä nähty ennenkin: "Otan pelkästään palkintoon kuuluvat rahat!" Kehuttiinpa ranskalaista sammakkofilosofia (v. 1964) "Nobelin palkinnosta kieltäytyneeksi".

Haavikon elämäkerta ei selvitä kaikkia kummallisuuksia: mitä murskattavaksi asiallisesti kuuluva gruusialaisen diktaattorihirviön patsas tekee Kirkkonummella akateemikon pihamaalla? Hiippailiko spykiatri ja entinen stalinisti-kommunistien kansanedustaja, entinen Kajanoja ja Idänpään-Heikkilä, sittemmin Turpeinen-Saari, sairaalassa Haavikkoa terapoimassa, Paavo Haavikon pojan vaimoksi tekeytyneenä, kuten oli väitetty?

Runsaan viidensadan sivun jälkeen tuntuu, että Haavikko on nyt loistavasti loppuunkäsitelty, kuten aikoinaan Anna-Leena Härkösen kuollut Killi-sisko, mutta kirjallisuuden tutkija ei Mauno Saari väitä olevansa eivätkä kirjallisuusarkistot hänelle auenneet pääperillisen kiellon vuoksi. Toisellekin versiolle Haavikon elämästä jää kai sitten tilaa.