20. Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.

Parhaat dekkaristit, Berkeley, Stout ym.

Luin poikkeuksellisen hyvän dekkarin: Rex Stout: "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself) vuodelta 1959. Päähenkilöinä etsivät Nero Wolfe (ajattelu) ja Archie Goodwin (jalkatyö).

Tekisipä mieleni alkaa listata hyviä "Kuka-sen-teki?" -dekkareita (whodunit?) eri ihmisten kanssa, jotta välttyisi lukemasta huonoja? Sijoitan aluksi listalleni kakkoseksi tämän:

2) Stout, Rex (1959): "Murhaajan tyyliin" (Plot It Yourself), Sapo-sarja 383, WSOY 1995.

Toivon dekkarilta ovelaa, hämäävää juonta. Kenties tuntematon rikollinen on oivaltanut kekseliään petoksen, lähtökohtaisesti hyötyäkseen taloudellisesti? (Kosto on teennäisempi perustelu.) Ehkäpä juoni edellyttää murhaa (perinnöt yms.) taikka suunnitelman paljastumisen vaara ajaa tappamaan, tai onnistunut hämäys edellyttää surmia. Silkat mielipuoliset sarjamurhaajat eivät kiinnosta!

"Plot it Yourself" -kirjan hyvä lähtökohta on seuraavanlainen:

Eräs kirjailija on vihdoinkin julkaissut teoksen, josta tulee suurmenestys (vrt. Kjell Westö tai Kari Hotakainen). Hänen kustantajansa saa yllättävän kiristyskirjeen. Kirjeessä eräs paljon tuntemattomampi kirjailija väittää luoneensa kyseisen käsikirjoituksen ja lähettäneensä sen aiemmin samalle kustantajalle. Hän väittää, että menestysteos on plagiaatti, että menestyskirjan juoni on varastettu hänen julkaisemattomasta käsikirjoituksestaan!

Ja todellakin, kustantamon uumenista löytyy kiristäjän käsikirjoitus, jonka juoni on samanlainen kuin menestyskirjan, ellei vähän yksinkertaisempi, kalpeampi referaatti siitä. Kustantaja ei voi kuin suostua maksamaan kohtuullisen suuren korvauksen kiristäjälle tämän idean "lainaamisesta" välttääkseen suuren skandaalin. - Mieleen tulee tositapaus "Sariola-Sarkola" (yhden kirjaimen lipsahdus), jossa tunnetun ja edustavan rouva Sariolan lukuisat kirjat olikin kirjoittanut toimittaja Ritva Sarkola.

Kustantajien ja kirjailijoiden viisihenkinen yhteistyökomitea kääntyy Nero Wolfen puoleen, kun tilanne on kestämätön. Parin vuoden sisällä on jo neljästi neljä eri 'kirjailijaa' kiristänyt - neljään kirjaan ja neljään kustantajaan liittyen - täsmälleen samalla tavalla.

Äskettäin on tehty viides yritys, jossa uutta on, että ensimmäistä kertaa sama, vähän tunnettu kirjailija syyttää uudelleen, että nyt on hänen jo toinenkin käsikirjoituksensa varastettu! Hän vaatii taas korvausta. Tilanne kiristyy entisestään, kun yksi ja toinen muista kirjailijoista sattuu yllättäen kuolemaan, juuri ennen kuin etsivä Archie Goodwin ehtii heitä kuulustelemaan.

Loppuratkaisu on miellyttävä, ehdottoman looginen, "ainoa mahdollinen". Langanpäät yhtyvät. Tietenkin syyllinen pyöri alusta alkaen tarinan näyttämöllä, muttei lainkaan epäilyttävänä, jollei lukija oivalla erästä johtolankaa, joka on jälkikäteen ilmiselvä, muttei ollut, ennen kuin sen on 'jälkiviisaasti' tajunnut...

Siinäpä mielestäni hyvä dekkarikaava: joku on keksinyt ovelan taloudellisen juonen ja murhiin hän ajautui vasta, koska Nero Wolfesta tuli hänelle liian vaarallinen uhka.

Olen lukenut viisi muutakin Nero Wolfen tapauksista, joita Rex Stout (1886-1975) kirjoitti 1930-luvulta alkaen yhteensä 46, mutten ole toistaiseksi törmännyt yhtä hyvään ideaan.

Kun aloitan suosituslistan hyvistä arvoitus-dekkareista, ensimmäiseksi sijoittuu:

1) Berkeley, Anthony (1929): Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (The Poisoned Chocolates Case), Sapo-sarja 329, WSOY 1989, 276 sivua, suomentanut Eva Siikarla. Kirjailija Anthony Berkeley Cox (1893-1971) käytti toistakin kirjailijanimeä Francis Iles.

Suklaarasian kirjassa harrastajadekkaristien kerho kokoontuu yrittääkseen ratkaista erään selvittämättömän rikoksen. Jokaisella kuudesta osallistujasta on oma teoriansa, jonka toiset riipivät kappaleiksi, kunnes viimein porukan heikoimmaksi lenkiksi oletettu, kadulta joukon jatkoksi kutsuttu "muuan joutilas herrasmies" esittää mykistävän ratkaisun...

Berkeleyn kirja on jo erittäin tunnustettu klassikko. Viimeksi näin sen suositeltuna kirjassa: '501 Books You Should Read Before You Die' ja se esiintyy muissakin listauksissa, kuten "50 maailman parasta dekkaria".

Jatkoa listaan en välittömästi ulkomuistista keksi. Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy Sayers, kaiketi Ellery Queenkin kuuluvat listalle, mutta mitkä teokset heiltä?

Olisiko Agatha Christien kekseliäin teos "10 pientä neekeripoikaa - Eikä yksikään pelastunut"? Siitä tulee myös mieleeni mainio kotimainen variaatio. Tauno Yliruusin "Rikosetsivien vapaapäivä" (1963), jota jännitin lapsuudessani nautittavana radiokuunnelmana, ja luin uudelleen aikuisena.

Christien "Evil Under the Sun" eli "Varjossa auringon alla" teki myös vaikutuksen, kun luin sen ruotsiksi nimellä "Mord på ljusa dagen".

Christien "Kortit pöydällä" -kirjan asetelma on kiehtova: Erikoinen syyrialainen herrasmies kutsuu kotiinsa kahdeksan vierasta, jotka asettuvat kahteen eri huoneeseen pelaamaan bridgeä eri pöydissä. Toisen pöydän ääressä istuu etsiviä kuten Hercule Poirot, mutta toiset vieraat ovat epäilyttäviä henkilöitä, joiden jokaisen taustalta löytyy outo kuolemantapaus. Äkkiä kutsujen isäntä löydetään nojatuolistaan takan ääreltä kuolleena! Syyllinen voi olla vain joku kahdeksasta vieraasta?

Dekkareita voi lukea myös paikallisvärin vuoksi - kuten matkakirjoja.

Lueskelen kaikki eteeni osuvat Mauri Sariolat, joissa hän tekee oman aikansa turistimatkan vaikkapa Istanbuliin, Petroskoihin, Puolaan tai Madeiralle ja kehittelee kehikkoon dekkarin...

Mauri Sariolan (1924-1985) maneerit ja piintyneet persoonalliset mielipiteet ovat tahattoman hauskoja, ainakin jälkikäteen luettuina, muistoina hänen elinajoistaan, Repo-radion ja partaradikalismin kaudesta kekkoslovakialaisessa autonomiassa.

Rex Stoutin erikoisin kirja on "Mustan vuoren varjossa" (The Black Mountain, 1954), jossa newyorkilainen Nero Wolfe seikkailee ja kiipeilee synnyinmaassaan Montenegrossa 1950-luvulla, serbien tappaessa sekä toisiaan että albaaneja kuin harrastuksekseen. Tarina voisi tuntua uskomattomalta, ellei 1990-luvun Bosnian sisällissodan todellisuus olisi paljastanut kaiken todeksi! Uskomaton oli kansanryhmien jännite ja sisällissota Jugoslavian sisällä. Stout tunsi tai ennusti sen pinnan alta.

Poimitaanpa vielä jokin kiintoisa yhdistelmä miljöötä ja asetelmaa:

Stangerup, Helle (1967): Punahilkan hautakirjoitus (Gravskrift for Rödhätte) Sapo-sarja 89, WSOY 2.p 2003, suom. A-L. Laine, 151 sivua.

Kirja kertoo murhasta Convair Metropolitan -lentokoneessa 1960-luvun turistimatkalla Tanskasta Madeiralle. Madeira-kuvausta toivoisin olevan enemmän. Murhaaja voi olla vain kapteeni tai perämies tai jompikumpi lentoemännistä. Uhri on kolmas lentoemäntä, jota muilla oli syytä joko vihata tai pelätä.

Kuvattu lentokonemiljöö on erittäin kiinnostava, koska olen 1970-luvulla lentänyt muutaman kerran myös Convair Metropolitanilla, joita Finnairilla oli siihen aikaan laivasto. Yksi niistä on yhä Vantaan Ilmailumuseossa, missä koneen sisällä voi vierailla, vaikkapa levähtääkseen tunnelmoiden jollakin sen puolesta sadasta istuimesta.